Kaulajumppaa

Tänään normitunnilla teimme heti alkutunnista harjoitusta, joka sai Eetun (ja kuskinkin) terästäytymään ja kunnolla miettimään: jumppasimme hevosen kaulaa. Kävelimme keskiympyrällä ohjat kevyellä tuntumalla, ja pikkuhiljaa aloimme kääntämään "houkuttelevalla" ohjasotteella hevosen päätä ulos. Vain pää ja kaula saivat kääntyä, muuten ympyrä tuli säilyttää saman kokoisena koko ajan. Tärkeää siis oli istua täysin keskellä hevosta, luoden jaloilla "aidat" hevosen ympärille jotta se ei pullistuisi kumpaankaan suuntaan. Tähän käytin hyväksi CR-tunneilta tuttua jalkapohjat maassa -tunnetta, ja Eetu pysyi mukavasti ympyrän uralla.
Harjoituksessa oli ehdottoman tärkeää säilyttää joustava käsi koko ajan ja antaa tilaa vastakkaisen puolen ohjalla, jotta kaulalla olisi tilaa kaartua. Tavoitteena oli notkea ja joustava hevonen. Eetu sai tehdä töitä ja sen korvat kuulostelivat tarkkaan ohjia. Itse sain olla tarkkana myötäysten kanssa, emme halunneet hevosen katoavan liian kovan käden takia karkuun kuolaimen alle, vaan myötäävän pienelle paineelle.
Saimme molemmat nopeasti kiinni harjoituksen jujusta ja Eetu ryhdistäytyi ja oli todella kevyt kädelle, suvaiten samalla kuitenkin tarvittavan kuolaintuen. Nyt sain myötäämisen rytmistä kiinni, tajusin mielikuvan jossa työnnän pitkällä tikulla hevosen päätä eteen, enkä jää hevosen vietäväksi. Eetusta näki myös selkeästi kun olin tarpeeksi nopea kädellä, askel tuli joustavaksi ja liike kävi läpi selän. Nyt tuli pidempiäkin pätkiä kun tunsin hevosen etupään kohoavan, takajalkojen työntävän ja lapojen liikkuvan. Koskaan ennen en ole tuntenut miten irtonaisiksi lavatkin voivat tulla, nyt taisin antaa Eetulle tarpeeksi tilaa hengittää ja väläytellä askellajejaan (:

Onnistumisia!

Suunnitelmien tärkeydestä (ja niiden turhuudesta)

Kaikessa ratsastuksessa tulee olla suunnitelma. Oli kyseessä sitten esteradan suoritus, koululiikkeen esittäminen tai pään tuuletus maastossa, ilman päämäärää ratsastus ei anna suuria sen enempää ratsulle kuin ratsastajallekaan.

Muutama vuosi sitten nuoren shettistamman kanssa vietetty talvi sai huomaamaan suunnittelun tärkeyden. Satunnaisten ympyröiden ja kiemuroiden pyörittely sai temperamenttisen ponineidin turhautumaan, joten tavakseni on tullut ennen jokaista ratsastuskertaa tehdä suunnitelma ja päämäärä: muutama harjoitus jolla haetaan rentoutta, pyöreyttä, astetta enemmän nostetta tai hurjan maastolaukan aiheuttanutta adrenaliiniryöppyä (ja jarruttelussa syntynyttä käsivarsikramppia...).

CR-tunneilla olen myös huomannut, miten tärkeää on tietää mitä tekee. Tai ainakin olla kovasti tietävinään. Joka ikinen hetki pitää ajatella: valmistelu, kulma, suoristus, pitkä sivu, suoraan, etene, älä jännitä, katso eteen... Joskus tunneilla on tehtävänä vain miettiä mitä kehossa tapahtuu esimerkiksi käynnissä, keskittyminen ratsastettaviin teihin herpaantuu ja huomioidaan vain kuinka nilkkakin itse asiassa hassusti liikkuu koko ajan. Tuloksena on pari kentän keskellä haahuilevaa ratsukkoa, jotka järjestäytyvät ratsujen päätöksellä osastoksi ja kiemurtelevat milloin mitenkin päin.
Eetun kanssa opittua on suunnitelmien B ja C korvaamattomuus, ja toisaalta niiden kaikkien turhuus. Viimeksi eilen suunnitelma A:na oli reipashenkinen maasto pitkien ravi- ja laukkapätkien kanssa. Alan pikkuhiljaa uskoa, että mitään ei kannata lyödä lukkoon, ainakaan tuon hevosen kanssa. Silloin kohtaa varmasti tilanteen, kun käännytään takaisin parin kilometrin säikähtelyjen, tuijottelujen ja "lähdenkö lentoon nyt vai heti" -tyylisten pöljäilyjen jälkeen. Mahtava Plan B oli laittaa hevonen sitten kunnolla töihin kentällä kun kerran virtaa riitti.
Yllättäen hienostohepan mielestä peiliksi jäätynyt tie oli paljon paremmassa kunnossa jalkojen jouston ja pikkupomppujen kannalta kuin lanattu ja karhittu kenttä, ja vartti sitten esitetty ravilaukkasekoitus oli mennyttä herran köpötellessä pikkuravia menemään... Loppujen lopuksi päätin hetken mielijohteesta tulla alas selästä ja lähteä taluttelemaan hevosta pienelle maastopätkälle. Suunnitelmien turhuus siis.

Hevonen on joki

Useamman kerran olen törmännyt, niin CR-tunneilla kuin kirjallisuudessa, sanontaan hevonen on kuin joki. Se virtaa aina vain eteenpäin, jollain tapaa alkukantaiseltakin tuntuvalta ja kunnioitusta herättävällä tavalla. Ei villinä virtaavaa jokea tule kahlita, vaan sitä pitää ohjailla, antaa kulkea ja edetä, olla liikkeessä jatkuvasti.
Ymmärsin eilen, mitä äskeisellä tarkoitetaan. Ennen pääty-ympyrää otin liikkeen aavistuksen enemmän ylöspäin kevennyksessä (puolipidäte), ja hevosen mukana lähdin kääntymään ympyrälle. Samalla kokeilin ulkohartian laskemista, uloshengityksen matkassa päästiin hevosen virtaamaan kaarevalle uralle vieden ulkokättä eteen, mahdollistaen hevosen asettumisen. Sain jokitunteesta kiinni vähäksi aikaa todella syvästi, ja mielikuva toimi!

Toiset mielikuvat taas eivät ota asettuakseen ollenkaan. Esimerkiksi ajatus käsistä vesiletkuina joista syöksyy vettä eteenpäin, tästä en saa kiinni ollenkaan. Tuloksena on joko hartiasta asti jännittynyt käsi ilman kyynärkulmaa tai sitten ylirennon käden sormenpäistä tippuu vain muutama tippa hevosen lavoille... Ehkä tämänkin kanssa koen joskus jonkun asteen ahaa-elämyksen.

Palatakseni eiliseen, leijuin sen jäljiltä vielä aamulla ja suupielet on korvissa edelleen! Pitkästä aikaa ratsastus tuntui oikeasti helpolta, pystyimme tekemään ihan kunnon tehtävää suht lyhyiden ravi-laukka -siirtymisten sisällä. Olin todella tyytyväinen, työskentelymuoto (pitkästä aikaa puhun työskentelymuodostakin, milloinkohan viimeksi perusjutut on toiminut noin helposti...) säilyi tehtävän läpi ja hevonen tuntui positiiviselta ja halukkaalta tekemään töitä! Laukka ei ole ikinä ennen noussut yhtä hyvin, muutama nosto viivästyi ja nojasin eteenpäin, mutta sen antoi anteeksi epätavallisen pehmeä ja istuttava laukka. Olisiko edeltävän päivän riehakas maastolaukka tehnyt tehtävänsä... (:

Loppuun vielä, kuukauden päästä Palikkaratsastaja täyttää yhden vuoden! Voi kökkö, näinkö nopeasti aika tosiaan menee? Mitäköhän sitä keksisi juhlan kunniaksi, onko ehdotuksia? (:

Ruttu vatsassa

Laukkakin alkoi tänään jopa sujua - tunsin hetkittäin liikkeen ylös ja pysyin lantiollani mukana tuuppaamatta. Heti kun aloin nojaamaan ylävartalolla taakse, tunne katosi, mutta kun sain "rutun vatsaan" ja pään vartalon ylle, laukka tuntui jopa pehmeältä.

Yksi iso tekijä tänään oli se katse. Tuijotin hevosen niskaa, etenkin harjoitusravissa, ja huomasin kuinka hevonen kuittasi siihen ajautumalla hiukan raskaaksi ja etupainoiseksi. Heti kun nostin katseeni, eron... ei ku hetkonen, en tainnut edes nostaa sitä katsetta kertaakaan?? Hups, josko huomenna muistaisi.. :D

Palikka ja villivieterinorsu

Saimme tänne eteläiseen Suomeenkin kivan pikku lumimyräkän. Nyt vaan toivon että ehdin painaa "Julkaise teksti" ennen kuin myrsky oikeasti yltyy ja katkaisee muutenkin haparan nettiyhteyden.

Tänään matkallani tallille olin suunnitellut tekeväni paljon hevosta ja kuskia herkistäviä siirtymisiä, viisi askelta käyntiä, kuusi ravia -tyylisiä.
Kun sitten tuuli alkoi yltymään, ajattelin että parempi on vaan heittää aivot narikkaan ja ravailla pojalta pahimmat energiat pois isoilla ympyröillä rentoa ja matalaa muotoa hakien.
Tallin pihalla seistessäni hevonen ohjien toisessa päässä, lisäsin tähän viimeisimpään suunnitelmaan vielä muutaman minuutin maastakäsin kävelyttelyn jotta hevonen vähän rauhoittuisi.
Kääntyessäni laittamaan kentän porttia kiinni ja horjahtaessani voimasta, jolla Eetu nykäisi ohjista säikähtäessään, olin jo hiukan epäileväinen suunnitelma B:n suhteen, joka siis sisälsi pitkää ravia.
Kävellessäni kentän metsänpuoleista pitkää sivua hevosen räpeltäessä kauhusta kankeana jossain lähimaastossa, niin kaukana kuin ohjat vain antoivat myöden, soittelin jo kuskilleni että tässä meneekin vähän vähemmän aikaa.

Vartin käveltyämme olimme yhä hengissä, vaikka Eetulla oli välillä vähän eriäviä mielipiteitä asiasta. Olin tehnyt herralle selväksi että kun puolitoistametrinen hukkapätkä tässä vierellä pysähtyy, niin silloin pysähtyy Eetukin. Ja vaikka kuinka jänskättäisi niin tätä hammastikkua ei silti tönitä ja sille annetaan oma tila. Herra ei tarvinnut kuin yhden napakan muistutuksen lapaan raipan kädensijan päällä, kun hän jo hyvin ystävällisesti antoi loppukäppäilyksi tilaa.
Vaikka matka kentältä tallille sisälsikin muutaman jännitysmomentin, selvisimme molemmat. Tallissa oli jo kaikki hyvin.

Tänään taas huomattiin, että olen sen verran arka (tai pelkästään itsesuojeluvaiston omaava?) ratsastaja, että minua ei saa edes tutun ja turvallisen hevosen selkään jos se ei ole hanskassa maastakäsinkään. Senkin takia olisi kiva joskus tutustua vähän tarkemmin maasta työskentelyyn, jos oppisi vaikka juoksuttamaan. Siitä taidosta tosiaan olisi ollut tänäänkin apua (-:

Istuntavinkkejä

Löysin aivan loistavan englanninkielisen sivun ah niin rakastetun hevostalli.netin kautta. Dressage Position Tips antaa muutamia vinkkejä oikean, tasapainoisen asennon löytämiseksi satulassa. Harmi että sivun viime päivitys on viime vuoden puolelta, olisi ihan mahtavaa jos saisi tasaisin väliajoin vinkkejä parempaan ratsastukseen. Mutta onhan tuossakin jo juttuja testailtaviksi, Google kääntäjä vaan käyttöön jos oma englanninkielentaito takkuilee.. :D

Pikkujuttuja

Silloin tällöin huomaa joutuneensa pattitilanteeseen itsekseen ratsastellessa. Hevonen ei käänny, pysähdy, etene tai väistä. Oma reaktioni tähän on enemmän tuota ja unohdetaan tämä niin johan pitäisi onnistua. Ja sitten on hassua kun ei onnistu. Usein huomaan että paras tapa oikeasti jumitilanteessa on nollata se täysin, ottaa vaikka seis (paitsi tietysti jos poni ei pysähdy, silloin täytyy soveltaa) ja miettiä tarkkaan. Mietintätuokion jälkeen on hyvä yrittää uudestaan. Pakko tunnustaa että nollaan ratsastukseni liian harvoin,  joka johtaa yleensä siihen että jännitän käsiäni, puristan pohkeilla. Katson käsiäni tosi herkästi, kun automaationa pitäisi tulla se, että mieluummin katsoo hiukan yläviistoon kuin alas.
Tosiaan, pikkujuttuja. Ne ovat niitä perusasioita, joita käytiin muutamien ensimmäisten CR-tuntien aikana läpi. Kuinka pysäytät tai kuinka käännät. Nämä pikkujutut pääsevät liian helposti unohtumaan kun vaikeusaste kasvaa ja pitäisi uutta sisäistää kaiken muun lisäksi. Esimerkiksi kääntymisestä muistin yhden täysin perusjutun jonka opin ensimmäisillä tunneilla. Eetu ei suostunut kääntymään, vaikka kuinka annoin polven rentoutua ja avata tietä, pidin itseni keskellä satulaa siirtämällä ulkokättä hiukan sivulle, loin ulko-ohjan paineella hevoselle seinän jota vasten se ei haluaisi kulkea ja katsoin eteen eikun hups taisin katsoa sisäpolveani?. Asiaa samalla mietiskellessäni tajusin alkaa ottaa liikettä enemmän ulkojalalta kohti sisähartiaa, pitäen ulkojalan pitkänä maassa. Niin perusasia jonka pitäisi tulla automaationa samalla kun liike kulkeutuu vuorottaisten istuinluiden kautta ylös.

Täytyy alkaa lueskella aikaisempia kirjoituksia, jos löytyisi vaikka taas joitain uusia vinkkejä jotka olen unohtanut. Tässä samalla selittelen viivästystä kirjoitusten kanssa ja niiden lyhyyttä, vapaa-aika menee joko läksyjen, Eetun tai Facebookin (joo, tosi huono tapa josta täytyy päästä pois) parissa.. Mutta ihanaa että silti löytyy uusia lukijoita, tervetuloa! (: