Ensimmäinen tunti tauon jälkeen oli järkytys: huomasin miten olin palannut "vanhanmalliseen" kevennykseen ja kuinka vaikeaa oli saada oikeat lihasryhmät taas toimimaan!
Millainen on siis vääränlainen kevennys? Kevennystapoja tuntuu olevan yhtä paljon kuin valmentajia, jokainen painottaa vähän eri asiaa. Yksi käskee antaa liikkeen viedä, älä ylikevennä, anna hevosen tehdä työ ja tönäistä takamus satulasta. Käy nopeasti ylhäällä ja istu alas, muista ryhti. Toinen painottaa aktiivista kevennystä lantiolla eteen, ei ylös. Muista edelleen hyvä ryhti. Muiden muassa tällaisia kevennystapoja olen vuosien varrella sekoitellut löytääkseni tämänhetkisen tasapainon kannalta vääränlaisen kevennykseni.
Kun kevennän jalustimelta ylös, kantapääni nousee, nilkka jännittyy. Polveni lukkiutuu satulaan ja istuinluut keikahtavat taaksepäin. Kun haeskelen yliryhtiä, joka kerta noustessani satulasta ylävartaloni heittäytyy taakse. Pää jää tietysti paikalleen etsien viimeisintä tasapainon ripettä jonka avulla uhmaisin liikkeen lakeja ja jäisin satulaan. Syntyy neandertalilais-efekti.
Oikeanlaisessa kevennyksessä linja olkapäästä polveen on suora. Perusistunnasta siis ylävartaloa täytyy siirtää aavistus eteen, jalkojen päälle. Jalkapohjat ovat maata kohden ja ne lepäävät jalustimessa painamatta. Nilkka seuraa rentona liikettä, polvet rentoutuvat ja joustavat. Liike hevosen takajaloista läpäisee ratsastajan koko kehon varpaista kypärännuppiin saakka ja sieltä singoten ulkoavaruuteen saakka.
Rintakehä pysyy rentona. Vaikeimmalta kevennyksessä tuntui nimenomaan rintakehän jättäminen, koska yritin saada jumissa olevia hartioitani rennoiksi alas painamalla niitä taaksepäin - missä ristiriita muka? Jos rintalastaa pitkin vedettäisiin suora viiva, sen tulisi jatkaa mahaa pitkin, kun taas minulla linja lähti jonnekin satulan etukaarta kohti (tästä kuva alempana). Kun muu yläkeho pysyy rentona, pysyvät myös hartiat. Linja kyynärpäistä kuolaimeen on suora. Katse korkealta ja kauas, rennolla niskalla ja leualla.
Itse keventäminen tapahtuu niin, että lonkat aukeavat ja häntäluuta vedetään kohti leukaa. On mahdotontakeventää korkeelta ja kovaa, liike on melko pieni. Pääajatuksena on pysyä kevennyksessä ylhäällä, ja vain nopeasti käväistä satulassa ottamassa liikettä ylös. Tässä kohtaa yritin ymmärtää sitä, että yläkeho tosiaan jää eteen, eikä heijaa taakse. Pelkästään asian miettiminen laittoi aivoni toimimaan niin ylikierroksilla että ne meinasivat lukkiutua kokonaan, puhumattakaan siitä että pitäisi saada oma keho tottelemaan!
Sain elintärkeän neuvon. Alussa on hyvä palauttaa mieleen tasapainoinen istunta, ja vaikka kuivaharjoitella kevennystä pysähdyksissä. Ratsastaessa eteenpäin ei saa jäädä miettimään, kaiken täytyy antaa tapahtua, mennä mukana - liikkeen päällä - ja korjauksien tulee olla lyhyitä välähdyksiä, yhden sanan muistilistaa mitä käydä läpi.
Eetu keksi ekalla CR-tunnilla että ai tämä oli taas tätä missä ratsastaja jää aina hitaaksi miettimään, löysäilenpä kun kerran kykenen. Jos hevosella itsellään ei ole minkään asteista eteenpäinpyrkimystä, on tällaisen aloittelevan ratsastajan ihan hirveän hankala päästä mukaan kevennyksen rytmiin.
Viime tunnilla ratsastin hauskalla suokkitammalla, jonka reagointi asioihin on täysin päinvastaista mitä Eetulla. Eli eteen mennään ja mieluusti reippaasti. Keventäminen helpottui paljon ja vähän päälle, tosin 10 askelta ravia ja 6 käyntiä -harjoitus taisi muokkautua meillä harjoitukseksi 48 askelta ravia ja 11 käyntiä jotta Milla pystyy taas kasaamaan itsensä ennen seuraavaa ravimatsia.
Harjoitusravissa ratsuni puksutti menemään kuin parempikin Allegro, jolloin vauhtiin tottumattomana turvauduin reflekseihini: nojaa taakse, myötää lantiosta ja pidätysmyötäyspidätysmyötäyspidätysmyötäys. Hassu juttu kun ei vauhti hidastunut.
Korjauksena minun piti ylittää itseni, mennä rohkeasti liikkeen päälle ja ottaa tilanne hallintaan. Kammeta siis itseni takanojasta pystyyn (rintalastan linja siis hevosen korvista maata kohti), HENGITTÄÄ ja olla istunnalla vahva mutta joustava: istuinluiden liike seuraa takajalkojen liikettä sivulta toiselle ja "pausettaa" se hetkeksi kun istuinluuni nousee ylös.
Henkinen taistelu oli hirveä :--) Mutta kun pääsin tilanteen herraksi, "pakotin" hevosen kuuntelemaan istuntaani (ei tekemällä pidätteitä ohjilla vaan olemalla jämäkkä ja jäntevä) ja muistin hengittääkin välillä, pystyin ihan oikeasti säätelemään ravin juuri sellaiseksi kuin halusin. Ihan uskomatonta että jyränkin saa kuuntelulle oikeasti ilman käsivoimia. Pitää vaan itse olla hirveän tarkka ja saada keho toimimaan oikein. Ja se on vaikeaa.
