Hevonen on joki

Useamman kerran olen törmännyt, niin CR-tunneilla kuin kirjallisuudessa, sanontaan hevonen on kuin joki. Se virtaa aina vain eteenpäin, jollain tapaa alkukantaiseltakin tuntuvalta ja kunnioitusta herättävällä tavalla. Ei villinä virtaavaa jokea tule kahlita, vaan sitä pitää ohjailla, antaa kulkea ja edetä, olla liikkeessä jatkuvasti.
Ymmärsin eilen, mitä äskeisellä tarkoitetaan. Ennen pääty-ympyrää otin liikkeen aavistuksen enemmän ylöspäin kevennyksessä (puolipidäte), ja hevosen mukana lähdin kääntymään ympyrälle. Samalla kokeilin ulkohartian laskemista, uloshengityksen matkassa päästiin hevosen virtaamaan kaarevalle uralle vieden ulkokättä eteen, mahdollistaen hevosen asettumisen. Sain jokitunteesta kiinni vähäksi aikaa todella syvästi, ja mielikuva toimi!

Toiset mielikuvat taas eivät ota asettuakseen ollenkaan. Esimerkiksi ajatus käsistä vesiletkuina joista syöksyy vettä eteenpäin, tästä en saa kiinni ollenkaan. Tuloksena on joko hartiasta asti jännittynyt käsi ilman kyynärkulmaa tai sitten ylirennon käden sormenpäistä tippuu vain muutama tippa hevosen lavoille... Ehkä tämänkin kanssa koen joskus jonkun asteen ahaa-elämyksen.

Palatakseni eiliseen, leijuin sen jäljiltä vielä aamulla ja suupielet on korvissa edelleen! Pitkästä aikaa ratsastus tuntui oikeasti helpolta, pystyimme tekemään ihan kunnon tehtävää suht lyhyiden ravi-laukka -siirtymisten sisällä. Olin todella tyytyväinen, työskentelymuoto (pitkästä aikaa puhun työskentelymuodostakin, milloinkohan viimeksi perusjutut on toiminut noin helposti...) säilyi tehtävän läpi ja hevonen tuntui positiiviselta ja halukkaalta tekemään töitä! Laukka ei ole ikinä ennen noussut yhtä hyvin, muutama nosto viivästyi ja nojasin eteenpäin, mutta sen antoi anteeksi epätavallisen pehmeä ja istuttava laukka. Olisiko edeltävän päivän riehakas maastolaukka tehnyt tehtävänsä... (:

Loppuun vielä, kuukauden päästä Palikkaratsastaja täyttää yhden vuoden! Voi kökkö, näinkö nopeasti aika tosiaan menee? Mitäköhän sitä keksisi juhlan kunniaksi, onko ehdotuksia? (: