"Se oli ilmeisen hyvinkäyttäytyvä hyttynen suicide-syöksyistäkin huolimatta."

12.12.2009. Tässä seuraa nyt tämä historiallinen Ensimmäinen Blogikirjoitus. Ei sillä, onhan Milla jo muutamat EB:eet kirjoitellut, mutta tästä tekee erityisen ja historiallisen se, että tämä ei jää blogini vimeiseksi tai toiseksi viimeiseksikään kirjoitukseksi.

Vuosi sitten aloitin Palikkaratsastajaan kirjoittamisen. Riskit tuntien ("mitä h*lvettiä luulet tolla höpinällä saavuttavas, opettele ratsastaa ja miksi tolla hevosella on olympiat suussa?!") linkitin aikaansaannokseni hevostalli.netiin. Yllätyksekseni palaute oli kannustavaa ja kiinnostunutta, blogi sai ensimmäiset lukijansa ja keskustelu Centered Ridingista yleensä kävi leppoisasti samanhenkisten ihmisten kanssa.

6.1.2010. Tällä hetkellä en kilpaile kansallisissa ratsastuskoulun upealla vaativan tason puoliverisellä, niinkuin muutama vuosi sitten olin ajatellut tekeväni 16-vuotiaana. Mutta sen sijaan olen oppinut kuuntelemaan, vaihtamaan väkivallalla hallitsemisen pehmeään tien näyttämiseen ja yhdessä kulkemiseen, sekä miettimään enemmän hevoseni parasta. Taisin ennen ajatella kaikennäköisten centered ridingien  kannattajien olevan pelkkiä ilman tavoitteita narua heiluttelevia kukkaishörhöjä, joilla ei ole mitään tekemistä kilpaurheilun kanssa. Mutta missäs sitä nyt ollaan, toitottamassa koko maailmalle kuinka mahtavaa tämä kaikki on ;-)

 Blogin perimmäinen tarkoitus oli tuoda esille Centered Ridingia ja kirjoittaa muistiin mietintöjä omasta ratsastuksestani ja fiiliksistäni. Tunnen päässeeni tavoitteeseeni ja oppineeni todella paljon uutta niin CR:sta kuin lajista ylipäätään.

24.4.2010. Ratsastin aivan upealla lusitano-miniatyyrillä, risteytysponilla nimeltä Rainbow Capt'n Nemo, aka "Nemo". Kun katselin ponia tytöllä joka meni ennen minua, olin ihan järkyttynyt: tuon tunnin ratsastajat keventelevät kuin se olisi aivan helppo ja mitään ylimääräisiä ponnisteluja vaatimaton asia, istuvat harjoitusravissa ilman että poni hyytyy tai lähtee kiitämään, LAUKKAAVAT upeasti jajaja... Muistin äkkiä millaista oli kuusi vuotta sitten katsella kokeneiden tuntia ja miettiä että voi hitsi, joskus mäkin osaan ratsastaa noin hyvin...

Tämä näky on vieläkin mielessäni ja tekstinpätkä tuo hymyn huulille. Voin onnekseni sanoa että oma ratsastustaitoni alkaa liikkua kaksi askelta eteen, yksi taakse -tyylillä yhä lähemmäs tuota tasoa mitä tunnilla näin. Keventäminen on edelleen vaikea asia, mutta olen oppinut pohkeella tukemaan haparoivaa ja liian hidasta kevennystäni. Satulaanhan ei saisi istua, vaan hipaista nopeasti ja jäädä ylös pidemmäksi aikaa. Harjoitusravi lyhyissä pätkissä toimii Annen herkkien hevosten kanssa, anteeksiantavamman Eetun kanssa pystyn jo ravailemaan ympäri kenttää vaikka kuinka pitkään :D tosin Eetukin alkaa päivä päivältä tuntua herkemmältä, toivottavasti syynä on myös oma herkistymiseni... Laukannosto on HANKALA, itse laukkaamisesta nyt puhumattakaan...

Tapasin muuten unelmieni ponin tuona päivänä :-) Nemo on kaikkea mitä pikkuponilta voi toivoa, lisäksi se on mielettömän hyvä opettaja. Jos istut huonosti, Nemo kuittaa (vähän vähemmän tai vähän enemmän, riippuen fiiliksestä) ja sen jälkeen et uskalla istua huonosti. Eii, oikeasti poni osaa antaa anteeksikin. Silti seuraavanlaiset ajatukset ovat pyörineet päässäni useammin kuin kerran:

14.5.2010. Minähän olen Vino Ihminen. Nemo on tunnetusti Äärimmäisen Herkkä Poni. Siis oikeasti tosi herkkä. Ja ohut. Eli Millalle aivan uskomattoman vaikea ratsastaa, tuntuu kuin istuisi ohuenohuen lankun päällä joka liikkuu.

 Haha, näitä vanhoja kirjoituksia on ihana lueskella! Ensilaukan kuvailua tavatessani en voinut välttyä päänsisäiseltä naurukohtaukselta ja idioottimaiselta virneeltä:

14.5.2010. NYT siihen päivän kohokohtaan! Nimittäin meinasin tipauttaa korvani päästäni kun Anne sanoi yleisesti jokaiselle kentällä olevalle kolmelle ratsukolle (joista siis minä olin yksi), että nostakaa laukka lyhyen sivun keskellä ja laukatkaa ympyrä ja siirtykää takaisin käyntiin. Tarkistin vielä että mitä että, ja sain varmistuksen siitä ettei kuuloni reistaillut ja ohjeet joissa käskettiin antamaan todellatodella pieni apu sisäistuinluulla, muuten poni räjähtää laukkaan. Jep jep ja näillä menemme, annoin ihan minimini pikkupohjeavut ja siirsin sisäistuinluuni eteen-alas, ja ennenkuin ehdin pyöräyttää istuinluutani ylös kohti ulkokorvaa, oli poni jo täydessä vastalaukassa... Ja kun oikeasti luulin kuiskaavani laukka-avut :D Rauhoitettuani ponin takaisin käynnintapaiseen annoin ilmeisesti tarpeeksi pienet avut (suomeksi: ajattelin että no nostan laukan än-yy-...) ja poni laukkaa! Voi hurjaa, sehän ei edes kauheasti kaahannut ja kääntyi ja ehkä jopa ponin nenä tippui kahdesta metristä alas hetkeksi ja sain jopa kehut! Siinä oli kyllä ehkä liikuttavin hetki so far :-D

Tehokurssi Annella kesäkuussa vei ratsastustani aivan hurjan matkan eteenpäin. Toivottavasti tulevana kesänä minut huolitaan uudestaan.. :-)

Päivä I, 20.6.2010. Maittavan ruoan jälkeen sain ensimmäistä kertaa elämässäni maistaa cappucinoa! Ah kuinka makunystyräni tanssivatkaan ripaskaa! Samalla kun hörpin onnellisena mukistani tuijotin mykistyneenä videolta Philippe Karlin uskomatonta ja saumatonta työskentelyä hevosensa kanssa.. Mietin vain että tuohon on pikkuisen vielä matkaa.

Päivä II, 22.6.2010. Puolessa tunnissa olin taistellut jopa kaksi karsinaa puhtaaksi. Yhteisellä päätöksellä vaihdoimme Annan kanssa työjärjestystä niin, että minä vaihtelin vesiä ja Anna putsasi karsinoita... 

-- Tiesittekö, että ketsuppi on flavonoidien kannalta terveellisempää kuin tuore tomaatti? 

Päivä III, 23.6.2010. --Anne kysyi, saivathan tuntsarit heinää tarhoihin. Makarooni jumahti tyhmästi ruokatorveni ja kurkkuni välimaastoille mikä aiheutti pienen päänsisäisen tukehtumisefektin, jonka sain kuitenkin pideltyä aisoissa niin etten lingonnut makaroonia suustani Annen lautaselle. "Mitä! En! Apua! Aa!"  

-- Lihasmuistiini on iskostunut seuraavanlainen laukannosto: nojataan sisään, sisäkantapää alas, sisäolkapää alas, sisäkylki lyhyeksi ja VROUUUUUMMMMM SUKELLETAAN ja tättärärää, laukka ! ....not. 

Päivä IV, 28.6.2010. Nauroin niin paljon sisäisesti tälle sekopäiselle postaukselle että linkitän sen kokonaisuudessaan.-- No way, pamahdampa tässä kipeäksi!

Vetäydytään taas vakavaksi. Kaikkein parasta tässä harrastuksessa ovat olleet ja tulevat aina olemaan onnistumisen tunteet.

27.7.2010. Tänään en ratsastanut. Hevoseni ja minä leikimme yhdessä pitkin uraa, tanssimme askellajista toiseen.

 Centered Riding oli ollut mielestäni tähänkin asti aivan uskomatonta ja oivaltavaa, mutta erään CR-tunnin jälkeen en voinut kuin keräillä alaleukaani maasta ja hehkuttaa ympäriinsä kuinka ratsastin hevostani kielellä.

21.8.2010. Ilmeeni siinä vaiheessa oli jotain tämän:  O__________O' ja tämän: :::-----D välillä. 

 Siis tämä sitten kun sain asian tarkennettua ihmisille varsin huvittavien väärinymmärryksien jälkeen (ratsastusta harrastamaton kaverini: "Miten sä sinne konin suuhun ylsit vai MITEN pitkät kielet niillä hevosilla oikeen on??")...
Vaikka tuttuni olisivatkin ratsastaneet useamman vuoden, saattoivat selitykseni tunneista ja mielikuvista kuulostaa varsin mielenkiintoisilta.

13.8.2010. "ajattele silmämunias taaksepäin ja häntäluuta leukaas"

...miksi ystävälläni näytti olevan hiukan vääränlainen käsitys Centered Ridingista, noiden mahtavien pikkuvinkkien jälkeen? No, ehkä jos lauseet tipahtelevat ilmoille kaaoksenomaisessa tilanteessa, jossa viisi ihmistä puhuu innoissaan toistensa päälle, kuvaillen fiiliksiään tehostaen reaktioitaan vielä huitovilla raajoilla ja upeilla ilmeillä, saattavat nämä ohjeet kuulostaa hiukan.... oudoilta?

Vaikka suurimmaksi osaksi ratsastus ja etenkin CR ovat luoneet muistoja joita on kiva muistella (ainaski vanhana kiikkustuolissa), ei kaikki aina ole ruusuilla tanssimista. Epäonnistumisten keskellä olen huomannut blogin kirjoittamisen terapeuttisen puolen, saan jotenkin summattua ja käsiteltyä virheet rakentavasti.

14.8.2010. Vielä tässä positiivisuuden puuskassani kerron päivän kohokohdan, Eetuponi laski (tai oikeastaan asetteli) päänsä Millan kainaloon kun vähän sitä kentällä lopuksi maastakäsin rapsuttelin. Herkkis kun olen, roskia meni heti silmään kauheasti. Ja tuli nuha.

*** 

Tässä siis muutamia otteita vuoden varrelta. Blogi ei ole mullistanut elämääni, mutta (näin tunteellisesti sanottuna) rikastuttanut sitä. Olen saanut jakaa ahaa-elämykseni ja epäonnistumiseni ihmisten kanssa, tuntenut että jotakuta oikeasti kiinnostaa pulinani ja saanut itsevarmuutta ilmaista itseäni. Uudet lukijat ja etenkin kommentit ovat jumiuttaneet suupielet korviin loppupäiväksi ( josta muuten saankin muistuttaa vähän, ilmoitelkaa lukijat taas itsestänne! kommenttia kehiin! ;-) ) ja blogi pyörii mielessäni melkeinpä joka päivä. Eli vaikka päivityskatkoja on ollut, ei blogi ole missään vaiheessa unohtunut! Odotan innolla mitä 2011 tuo tullessaan, toivottavasti lisää onnistumisia (ja sopivissa määrin epäsellaisia) :)

Lisäilen ehkäpä jos osaan tuohon sivupalkkiin pienen kyselyn, vastailkaapas, ei vie kauaa!