Tänään oli niitä päiviä kun ajattelin käväistä maneesissa ihan vähäksi hetkeksi vain, testaamassa kaasun ja jarrun toimivuuden (jarrujen kanssa yleensä ei ole ongelmaa, kaasu sen sijaan...) nopeilla siirtymisillä.
Eetu oli vakaasti sitä mieltä että nyt ei olla työskentelytuulella vaan vänkyröidään laidalta toiselle ja kuulostellaan kaikkea muuta paitsi ratsastajaa. Vaikka kuinka pitäisi ratsastajan ensin tsekata oma istunta, hengittää hetki ja ajatella loogisesti, hermostumatta, en voinut mitään sille että päässä napsahti pahemman kerran. Eetu protestoi ilmeisesti väärin aseteltua jalkaani nostamalla pään ylös ja potkaisemalla takajalla sivulle, siinä vaiheessa hermostuin. Jos herralla riittää virtaa arvostella minun ratsastusta poikittamalla ja pomppimalla ja pelleilemällä, niin kyllä sillä on myös virtaa liikkua ETEEN. Ja ETEEN sitten mentiinkin ja LUJAA, kierros, toinen, kolmaskin. Niin monta kierrosta poni sai juosta alta karkuun että pohkeesta siirryttiin eteen, ei ylös.
Tästä järkyttyneenä Eetu oli nostanut pään ja laskenut selän ja pötki nyt laukkojen jälkeen ravissa menemään takajalat Venäjällä. Yritin pitää jalat hiljaa ja ottaa tuntumaa sisäohjalla. Taivutin ponin isolle ympyrälle, pyysin sitä myötäämään sisäohjalle ja nyökkäämään päätä sisälle. Pidin Eetun selkeässä ylitempossa että liike tulisi oikeasti jostain takaa enkä vain vetäisi liikettä taakse.
Tätä tahtojen taistelua jatkoimme lähes puoli tuntia. Myönnän, että jos olisin keskittynyt istuntaani ja peilannut hevosta, olisimme olleet tuolla hetkellä paljon paremmalla mielellä molemmat. Myönnän, että hevonen ei koskaan sikaile huvikseen, vika on yleensä satulassa. Mutta jotenkin Eetu oli pakko saada ajattelemaan eteen.
Välikäyntien aikana nostin jalustimet kaulalle. Kun lähdin ottamaan ohjia takaisin, yllätyin kuinka kevyt ja yhteistyöhaluinen hevonen toisessa päässä odotti. Eetu seurasi ohjaa hienosti ja vastasi mukavasti pohkeeseen ryhdistäytyen.
En jäänyt tuudittautumaan tähän tunteeseen, toisin kuin yleensä, vaan lähdin tekemään pääty-ympyrällä nopeita siirtymisiä ravista käyntiin ja takaisin. Keskityin pitämään ohjat tasaisesti kädessäni yhtä pitkinä. Pikkuhiljaa Eetu alkoi muuttua myös siirtymisissä. Raviin siirtyessä sen pää pysyi muodossa, käyntisiirtymiseen sain jo vähän pyytää vauhtia pois. Eetu oli selkeästi pohkeen edessä ja peilistä ohimennen vilkuillessani huomasin kuinka sen selkä oli noussut vähintään parikymmentä senttiä ja takajalat tekivät töitä aktiivisena.
Loppuraveihin otin jalustimet jalkaan. Keskityin ottamaan liikettä ylös, pitämään jalan superrauhassa vähän jopa irti kyljestä ja kädet rennosti tasaisina. Eetu työskenteli tosissaan ja positiivisen oloisena!, kuunteli tarkkaan ja kääntyi notkeasti. Tarkistin miltä meno näytti peilistä ja meinasin tipauttaa leukani matkan varrelle, niin mielettömän hienosti takajalat olivat alla! Muutamia kertoja olen nähnyt Eetun parhaimmillaan juoksutuksessa ja nyt pääsin siihen pisteeseen selästä käsin! Voisin kuvailla pelkkiä ponin takajalkoja koko illan :D Kerrankin pystyin rehellisesti sanomaan että Eetu työskenteli kunnolla, korrektissa muodossa selän läpi! Poni sai paljon paljon kehuja ja tuntui itseensä tyytyväiseltä, se oli yksi tärkeimmistä asioista koko tunnin aikana :)
Hyvää fiilistä ei pilannut edes vetistä luistinrataa muistuttava tallitie ja tien vallannut tukkirekka, joiden yhdistelmänä väistö- ja suunnanmuutosliikkeeksi kaavailtu peruutukseni sivutielle päätyi (onneksi matalaan) ojaan. Pienellä raivolla ja ei-niin-taidokkaalla heijaamisella (KYTKINKAASUKYTKINKAASUJARRUJARRUJARRUKAAAAASUKAAAASUKYTKINKÄSIJARRUKAASUKAASU) kuitenkin sain repäistyä tuskasta rääkyvän autoni takaisin tielle. Mahtoi rekkakuskilla olla hauskaa. Pikkubemarilla ei ollut hauskaa, toivottavasti edes pari nastaa jäi jäljelle. Toivottavasti se suostuu käynnistymään huomenna. On se urhea pikku auto <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti